perjantai 21. syyskuuta 2012

Piilossa


Eipä tiennyt Liisa miltä tuntui nukahtaa äidin kainaloon. Miltä tuntui kuunnella isän lukemaa iltasatua, nukkumaan mennessä.
Kuulla lausetta, ”Kauniita unia, rakastan sinua”.

Liisan lapsuusmuistot koostuvat pelosta ja tuskasta, ikävästä ja kaipuusta. 

Pelosta kun vanhemmat taas kerran tappelivat humalapäissään.
Tuskasta, jota Liisa tunsi äidin puolesta, silloin kun isä päätti jälleen opettaa ”huoralle tapoja”. Ikävästä ja kaipuusta johonkin sellaiseen, jonka olemassa oloa hän vain joutui arvailemaan ja kuvittelemaan, pienessä lapsen mielessään. 

Tänään siitä kaikesta on kulunut jo puoli elämää.
Silti Liisa tuntee jälleen olevansa tuo pieni lapsi.
Lapsi, joka iltaisin käpertyy vaatekaapin nurkkaan, piiloon pahalta maailmalta. Lapsi, joka kuuntelee pelosta vavisten aikuisten humalaisia ääniä olohuoneesta. Tänään Liisa taas vapisee.
Liisa kuuntelee aikuisten ääniä ovenraosta.
Liisa ei muista, että hänkin on aikuinen. 

Ei Liisa oikein ymmärrä mitä tarkoitti se, kun hoitaja kävi aamulla kertomassa, vanhempien kuolleen.
Tulipalo, oli hoitaja sanonut.
Olivat nukkuneet, vanhemmat. Tupakoineet sohvalla ja sammuneet humalassa. Eivät joutuneet kärsimään.
Ei Liisa oikein siltikään ymmärtänyt. Hoitaja oli sanonut, että he menevät sitten hautajaisiin.

Eikö hänen enää tarvinnut pelätä?
Olisiko hänellä nyt oikeus muuttaa omaan asuntoon? Saisiko hän oman polkupyörän ja poikaystävän? Kauniita vaatteita ja hienoja huonekaluja.
Entä koiran? Mustin tilalle, jota hän niin suuresti rakasti, mutta jota isä ei voinut sietää?
Enääkö isä ei upottaisi hänen kissanpentuaan kylpyammeeseen?
Eikä kivittäisi Mustia takapihalla ihan vaan siksi, ettei jaksanut krapulapäissään kuunnella sen haukkumista?
Olisiko Liisallakin tästä lähtien oikeus elää? 

Hoitaja sanoi kerran, että voidaan harkita, kykeneekö Liisa asumaan yksin. Sitten kun hän osoittaa paranemisen merkkejä.
Mutta ei Liisa tunne itseään yhtään kipeäksi.
Hänhän on ollut täällä vain isää ja äitiä piilossa, kuten silloin lapsena, vaatekomeron nurkassa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Paluu


SEURAAVASSA KIRJOITUKSESSA ON RUNKONA OLLUT
PELKÄT TUKISANAT, JOIHINvTEKSTIvON SOVITETTU:


Sieltä hän saapui.
Kääntyi viimeisestä mutkasta
juuri ennen sitä oudon muotoista kiveä oikealle.
Näin miten hän suunnisti suoraan kohti meidän porttia.
Tämän tien päästä kun ei ollut enää käyntiä minnekään muualle.

Täällä olimme tähän päivään asti nauttineet auringon lämmöstä.
Sillä sitä tänä kesänä oli riittänyt runsain mitoin.
Melkein kaikki päivät olivat olleet jo aamusta
lämpimät ja aurinkoiset.

Ne hiljaiset aamuhetket, auringon vasta noustessa,
kun lapset vielä nukkuivat.
Päivittäin tekemämme retket läheiselle hiekkarannalle.
Kaikki se joka yhdisti meitä yhä lujemmin ja lujemmin toinen toisiimme.
Se miten lasten nauru ja iloisuus oli täällä päässyt valloilleen,
tulisi olemaan meidän jokaisen voimavara vielä talvellakin.
Kun lumiset hanget alkavat olla totta ja saa heittää lopulliset hyvästit kesälle.
Silloin, kun käperrymme sohvan nurkkaan,
harrastamme liikuntaa vain pakosta ja kun kesäolut
on vaihtunut punaviiniin.
Tulisimme varmasti ikuisesti muistamaan tämän kesän.

Sieltä hän siis oli tulossa, voimakkain askelin kohti ulko-ovea.

Asetuin valmiiksi puolustusasentoon.
Jalat tukevasti maahan, vähän haralleen.
Kädet puuskaan vyötärölle ja mairea hymy kasvoille.
Hänestä paistoi ulospäin iloisuus.
Koko ulkoinen olemuksensa oli pehmeä, kuin juuri paistettu pulla.
Jos häntä ei satu tuntemaan, voi viisaskin mennä vipuun.

Ensivaikutelma on tärkeä. Ehkä niin.
Sen säilyttäminen vain tahtoo olla vaikeaa kun makea,
sokerinen kuori, pala palalta rapisee pois ja sisältä paljastuu kitkerä,
kova pilaantunut ydin.
Miten joku ihminen voi olla niin epäluotettava ja petollinen.
Sitä, en voi vieläkään ymmärtää.

Silloin oli ollut aivan toisenlainen kesä.
Oli pimeää, sateista. Melkein joka päivä oli ollut ainakin pieni ukkonen.
Mutta sinä viikonloppuna oli noussut valtava myrsky.
Muistan miten levoton olin ollut koko päivän.

Olimme saaneet aikaiseksi hirveän riidan.
Olit häipynyt ovet paukkuen.
Painellen tuota tietä pois, kertaakaan katsomatta taaksesi.
Olin huutanut, pyytänyt jäämään.

Piilouduin yläkerran huoneeseen, josta sisko minut löysi seuraavana päivänä.
Sinä et enää palannut. Et minun lapsuuteeni.

Ja nyt sitten.
Siellä hän kolkutti saman oven takana,jonka kerran sulki.
ÄITI!

torstai 7. lokakuuta 2010

Naapurin tyttö


Lapsena naisella oli naapurin tyttö leikkikaverina.
Naapurin tyttö oli melkein saman ikäinen.
Vain vuoden naista, silloin tyttöä,nuorempi.

Kun tyttö meni ensimmäiselle luokalle kouluun,
ei naapurin tytöllä ollut enää päivisin leikkikaveria.
Siellä hän sitten odotti tytön kotona iltapäivällä, kun tyttö tuli koulusta.

Odotti joka päivä.
Ja se ei lopulta ollut edes mukavaa.
Ei tyttö olisi jaksanut heti leikkiä ystävän kanssa.
Olisi ollut mukava vain tulla kotiin.

Vuoden kuluttua naapurin tyttö meni kouluun.
Eikä enää odottanut iltapäivisin tytön kotona, tämän tullessa koulusta.
Naapurin tytön äiti oli sanonut kesällä,
ettei syksyllä enää olisi aikaa niin paljon leikkiä,
kun naapurin tyttökin menisi kouluun.
Syksyllä pitää opiskella ja tehdä läksyjä.

Eikö naapurin tytön äiti tiennyt, että tytölläkin olisi ollut läksyjä?

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Kosminen yhteys


Odotan…vaikka en varmaksi tiedä mitä. 

Tunnen poltteen sisälläni.
Kuumemman kuin viime kesän auringon.
Kosteamman kuin syksyisen sateen.
Odotan ja hehkun.
Tunnen poskien poltteen, rosoisen punan,
kosteat huuleni avoimina. 


Odotan, vaan en vielä tiedä mitä. 

Olen avannut oven käytävään.
Kutsuvana se huutaa jokaista ohikulkijaa,
astumaan sisään.
Heitäkö odotan? En tiedä. 

Äkkiä jostain tuolta avoimen oven ulottumattomista,
aistin saapuvan voimakkaan, fyysisen,
järjellä selittämättömän tunteen.
Jokin tahtoo ottaa minut valtaansa. 

Valittaen se laskeutuu päälleni.
Alistaa minut alleen, tehden minut
tahdottomaksi omasta ruumiistani. 

Annan sen kaiken vain tulla, tapahtua.
Toivoen, että se ottaisi minut kokonaan.
Avaisi minut kuin lehden, joka aamulla luetaan.
Avaisi kuin kypsän hedelmän,
joka on ollut valmis poimittavaksi.
Olen valmiina sille. 

Nyt tiedän.
Nyt tiedän mitä odotin.
Nyt ymmärrän mitä olen ollut ilman,
mitä olen kaivannut.
Olen avoinna, valmiina tuolle kaikelle ,
minkä tiedän kohta tapahtuvaksi.

Ja jokin minussa syntyy kuin uudelleen.
Päättynyt odotus sytyttää vihdoin kiihkon silmiini.

Painan itseni tiukemmin yhteen tuntemattoman kanssa.
Olemme yhtä,
keinumme tuulen vireen aikaansaamassa aallokossa.
Minun sisälläni hehkuu.
Ei enää pelkästä lämmöstä, vaan minut täyttävästä valtavasta,
melkein tuskallisen voimakkaasta elimestä,
joka liikkuu minussa,
kuin ei ikinä olisi saanut maistaa naisen syliä.
Kuin ikinä ei olisi saanut imeä itseensä
naisen vartalon salaisimpien sopukoiden kiimaista tuoksua.
Olemme yhtä, liidämme kaiken yläpuolella.
Olen hurmiossa jollaista en ikinä ennen
olisi osannut kuvitella kohdalleni tulevan. 

Annan tuolle tunteelle vallan.
Minä liidän yhä ylemmäs ja ylemmäs. J
okaisesta työnnöstä tunnen,
miten vartaloni kiihko kohoaa äärimmilleen.
Tiedän, en kestä enää,
en mitenkään pysty estämään lopullista räjähdystä.
Liike minussa ei katkea, tuntematon elin minussa ei edes värähdä,
kun vartaloni koko voimallaan räjähtää tuhansiksi valonsäteiksi,
jotka hämärän huoneen kattoa kohti leijuessaan, ovat kuin osa minua.
Jostain kehoni ulkopuolelta,
kuulen huuliltani kaikuvan hiljaisen vaikerruksen,
joka hiljalleen sammuu kuin iltanuotio,
jättäen jälkeensä kevyen tuoksun voimakkaana roihunneesta liekistä.

Makaan aloillani, olen jälleen yksin.
Enää en odota.
Olen vain hetken onnellinen.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Miksi seksiä harrastetaan

Totuus on se,
että mies on muukalainen naisille luodulla planeetalla.

Ennen meillä oli täällä paratiisi jossa oli ruokaa,
juomaa ja lihallisia iloja,
jollaisista miehet eivät vielä tänäkään päivänä tiedä mitään.

Mutta joku helvetin paholainen tuli ja
kylvi kadotuksensiemenen paratiisiin peltoon
ja tuosta siemenestä kasvoi melkein kuin nainen,
mutta ulkoisesti hieman kuitenkin poikkeava.

Naiset aikansa ihmeteltyään ilmestystä,
eivät oikein keksineet mihin tuollaista otusta voisi käyttää,
sillä älylliset lahjat ainakin naisen mittapuun mukaan,
siltä tuntuivat puuttuvan kokonaa.

Mutta kovan tutkinnan ja moninaisten kokeilujen jälkeen,
jotakin hyvääkin tuosta otuksesta löytyi.
Se näet osasi ajatella.

Mutta jotenkin poikkeavaa oli sen ajatusmaailma naiseen verrattuna.
Kun nainen ajatteli pään sisällä olevalla tippaleivällään,
oli tällä raukalla vain yksi ainoa putki,
jossa ajatus kulki edestakaisin.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.
Sillä naisista se kaikkein viisain teki ihmeellisen havainnon.....

Kun tälle miehelle antoi kimmokkeen ja
hänet sai käyttämään tuota aivonystyräänsä, putkea,
jota sittemmin mitä moninaisemmin nimin on nimitelty.
Alkoi se toimia mitä erikoisemmalla tavalla.

Ajatusmaailman ollessa kiihkeimmillään, alkoi "putki" muuttaa muotoaan.
Paisua ja osoittaa elonmerkkejä.
Mutta mikä erikoisinta,
tässä muodossan "putki" oli kuin valettu sopimaan naisen sopukoihin,
jotka naista luotaessa olivat jääneet täyttämättä.

Ja niin saattoi nainenkin tästä "aivotoiminnasta" saada jotakin iloa.

Ja sen tähden naiset ovat opetelleet kaikki mahdolliset keinot saada mies ajattelemaan,
jotta miehen putkiaivo olisi aina valmiina, kun nainen sitä tarvitsee....

Siksi meillä siis harrastetaan seksiä.....

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Naisen ajatuksia


Nainen tunsi sisällään asuvan tuskan selvemmin, kuin koskaan ennen.
Tuntui kuin jokin myllertävä voima olisi raastanut sisintä,
repien sen pala palalta yhä enemmän riekaleiksi.

Kukaan ei vaivautunut vierelle.
Kukaan ei tuntenut tarvetta kysyä mitä hänelle kuuluu?
Miten hän pärjää? 

Vaikka olisko se auttanut mitään....
Olisiko se tehnyt hänen oloaan sen turvallisemmaksi tai paremmaksi, onnellisemmaksi.
Olisiko se saanut häntä muuttamaan mieltään?
Sitä voi vain kysellä, arvuutella, ei kuitenkaan koskaan varmaksi tietää.

Mutta se, ettei kukaan vaivautunut edes kysymään,
hän oli päättänyt kostaa sen heille.

Huomen aamuna, aamulla kukonlaulun aikaan, l
öytyisi keittiön pöydältä hänen kirjoittamansa lappu.
Juuri se lappu, johon olisi kirjoittanut hän, nainen,
kaunis ja hylätty, kaltoin kohdeltu.
Olisi vapisevin käsin kirjoittanut, vaalean punaiselle lapulle.
Ja siinä lapussa, kuka sen sitten heistä ensimmäisenä löytääkin ,
lukisi vain, sanat, "olen mennyt!"

Ja luoja armahtakoot sitä, 
joka aamulla ensimmäisenä kurkistaa tähän huoneeseen!!

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Väärin tekeminen


Nainen on hyvin rehellinen ja lainkuuliainen.
Tai ainakin hän kovasti yrittää sitä olla.
Kotona opetettiin, että valehtelu on pahasta ja väärin ei saa toista kohtaan tehdä.
"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", oli äidillä ollut aina tapana sanoa.
Käytti se sitä sanontaa edelleenkin.
Nainen vaan tapasi äitiään nykyisin niin harvoin.


Oikeastaan naisella on siitä kerrasta vieläkin kovin huono omatunto.
Vaikka ei kai siinä mistään maailmaa mullistavasta tapauksesta voida puhua.
Ja tuskin hän siitä tuomiolle olisi joutunut, jos aikoinaan kiinni olisi jäänyt.
Mutta kuitenkin.

Olihan se nyt kuitenkin väärin tekemistä.
Ja kun kaikenlisäksi ei nainen sitä ole tähän päivään mennessä voinut unohtaa.
Monta kertaa hän on miettinyt,
josko asia vielä pitäisi käydä asianosaiselle tunnustamassa.
Ei sitten olisi mitään vääriä tekoja omallatunnolla.
Mutta luopunut hän nyt kuitenkin on tuosta ajatuksesta.

Eihän hän mikään uskovainen nyt kuitenkaan ollut.
Ei hän sitä oikein siis synniksikään tuntenut. Oli vaan huono omatunto.
Huono omatunto asiasta,
jonka tapahtumisesta nyt kuitenkin sattui jo olemaan hyvästi aikaa.
Olihan siitä jo pakko olla yli kolmekymmentä vuotta.

Lapsia silloin oli oltu. Koulussa.
Nainen oli hyvin hiljainen ja arka lapsi. Pelokas hän oli oikeastaan ollut.
Pelkäsi kaikkea ja kaikkia.
Ei siinä mitään erityistä ollut, toinen nyt vaan voi olla ujompi ja hiljaisempi kuin toinen.
Ja nainen oli.

Kansakoulua siihen aikaan vielä käytiin.
Ei ollut mitään hienoja peruskouluja. Ne tuli sitten myöhemmin.
Oppikouluun pyrki nainenkin lapsena ja sai päättötodistuksen peruskoulusta.
Niin se siihen aikaan meni. Hän oli muutosvaiheen "uhri".
Vaikka ei kai siinä kukaan sen kummempi uhri ollut, lopulta.

Ei kai hän oppikoulun päättötodistuksella sen parempaan työhön olisi tietään löytänyt.
Kaipa se lopulta on niin, että kohtalonsa on jokaisella.
Kohtalo juuri sellainen, mitä ennalta on määrätty,
eipä kai sen kulkuun lopulta valinnoillaan niin valtavasti voi vaikuttaa.
Mene ja tiedä.

Väärin on hänkin siis lähimmäistään kohtaan kuitenkin kerran tehnyt.
Vaikka,voihan joku sitä mieltä olla, että hän väärin olisi toiminut useammastakin.
Mutta voiko sellaista nyt ottaa huomioon?
Voiko ottaa, kun ei itse ymmärrä väärin tehneensä?

Kyllä se naisen mielestä pitää itse ymmärtää.
Itselleen se pitää pystyä selväksi tekemään, että väärin on tehty.
Silloin sitä vasta voi väärin tekemisenä pitää. Näin se on.
Eikä nainen pysty yhtään toista kertaa nimeämään,
jolloin olisi epäoikeuden mukainen tai epärehellinen toista kohtaan ollut.

Mutta sen hän muistaa,
kun kansakoulussa vei vieruskaverin pulpetista sen "Koululainen-lehden".

Poika-Tyttöpareittain siihen aikaan istuttiin.
Tavallaan se oli kai vähän niin kuin ennaltaehkäisyä,
ettei syntyisi pahempia "järjestyshäiriöitä".
Vaikka oli se siihen aikaan kuri koulussa ihan toinen mitä nykyaikana.
Lyötiin silloinkin vielä sormille karttakepillä, ellei mennyt tieto päähän.
Ei naista kyllä lyöty oltu, mutta oli hän kuullut aina joskus jonkun kertovan,
miten sormia kuumotti monta tuntia karttakepin jäljiltä.

Sitä hän kai silloinkin pelkäsi.
Pelkäsi, vaikkei koskaan itse karttakepistä ollut saanutkaan.
Kyllä sitä silti pelättiin.
Ei niin, että hän edes nähnyt olisi sormille lyötävän, kuullut vain, mutta pelotti se silti.

Niin, hän sen lehden silloin sitten vei.
Mutta ei hän sitä olisi siltä vieressä istuvalta pojalta ottanut,
ellei oma olisi jäänyt kotiin.
Ja kun oma oli kotona, pelotti, että rangaistaisiin siitä, unohtamisesta.

Helposti se oli käynyt.
Kyllä hän oli ollut tarkkana, ettei kukaan ollut luokassa ja nähnyt.
Pulpetin kantta hän raotti vain hieman ja sujautti vauhdilla lehden omaan pulpettiinsa.

Ei tarvinnut pelätä enää opettajan suuttumista.
Nyt hänelläkin oli lehti, kun aika tulisi niiden lukemiselle.
"Otetaanpas ne eiliset lehdet sitten esille ja luetaan kertomus sieltä sivulta......"

Ja siinä nainen, silloin tyttö, katseli vain viattomana vieressä,
kun poika etsi epätoivoisena lehteä pulpetistaan,
eikä löytänyt lehteään mistään........