tiistai 10. maaliskuuta 2009

Kosminen yhteys


Odotan…vaikka en varmaksi tiedä mitä. 

Tunnen poltteen sisälläni.
Kuumemman kuin viime kesän auringon.
Kosteamman kuin syksyisen sateen.
Odotan ja hehkun.
Tunnen poskien poltteen, rosoisen punan,
kosteat huuleni avoimina. 


Odotan, vaan en vielä tiedä mitä. 

Olen avannut oven käytävään.
Kutsuvana se huutaa jokaista ohikulkijaa,
astumaan sisään.
Heitäkö odotan? En tiedä. 

Äkkiä jostain tuolta avoimen oven ulottumattomista,
aistin saapuvan voimakkaan, fyysisen,
järjellä selittämättömän tunteen.
Jokin tahtoo ottaa minut valtaansa. 

Valittaen se laskeutuu päälleni.
Alistaa minut alleen, tehden minut
tahdottomaksi omasta ruumiistani. 

Annan sen kaiken vain tulla, tapahtua.
Toivoen, että se ottaisi minut kokonaan.
Avaisi minut kuin lehden, joka aamulla luetaan.
Avaisi kuin kypsän hedelmän,
joka on ollut valmis poimittavaksi.
Olen valmiina sille. 

Nyt tiedän.
Nyt tiedän mitä odotin.
Nyt ymmärrän mitä olen ollut ilman,
mitä olen kaivannut.
Olen avoinna, valmiina tuolle kaikelle ,
minkä tiedän kohta tapahtuvaksi.

Ja jokin minussa syntyy kuin uudelleen.
Päättynyt odotus sytyttää vihdoin kiihkon silmiini.

Painan itseni tiukemmin yhteen tuntemattoman kanssa.
Olemme yhtä,
keinumme tuulen vireen aikaansaamassa aallokossa.
Minun sisälläni hehkuu.
Ei enää pelkästä lämmöstä, vaan minut täyttävästä valtavasta,
melkein tuskallisen voimakkaasta elimestä,
joka liikkuu minussa,
kuin ei ikinä olisi saanut maistaa naisen syliä.
Kuin ikinä ei olisi saanut imeä itseensä
naisen vartalon salaisimpien sopukoiden kiimaista tuoksua.
Olemme yhtä, liidämme kaiken yläpuolella.
Olen hurmiossa jollaista en ikinä ennen
olisi osannut kuvitella kohdalleni tulevan. 

Annan tuolle tunteelle vallan.
Minä liidän yhä ylemmäs ja ylemmäs. J
okaisesta työnnöstä tunnen,
miten vartaloni kiihko kohoaa äärimmilleen.
Tiedän, en kestä enää,
en mitenkään pysty estämään lopullista räjähdystä.
Liike minussa ei katkea, tuntematon elin minussa ei edes värähdä,
kun vartaloni koko voimallaan räjähtää tuhansiksi valonsäteiksi,
jotka hämärän huoneen kattoa kohti leijuessaan, ovat kuin osa minua.
Jostain kehoni ulkopuolelta,
kuulen huuliltani kaikuvan hiljaisen vaikerruksen,
joka hiljalleen sammuu kuin iltanuotio,
jättäen jälkeensä kevyen tuoksun voimakkaana roihunneesta liekistä.

Makaan aloillani, olen jälleen yksin.
Enää en odota.
Olen vain hetken onnellinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogissani on käytössä kommenttien tarkistus toiminto, joten kommenttisi näkyminen julkisesti saattaa kestää jonkin tovin.
Kiitos kommentoinnistasi!