Odotan…vaikka en varmaksi tiedä mitä.  Tunnen poltteen sisälläni. Kuumemman kuin viime kesän auringon. Kosteamman kuin syksyisen sateen. Odotan ja hehkun. Tunnen poskien poltteen, rosoisen punan, kosteat huuleni avoimina.  Odotan, vaan en vielä tiedä mitä.  Olen avannut oven käytävään. Kutsuvana se huutaa jokaista ohikulkijaa, astumaan sisään. Heitäkö odotan? En tiedä.  Äkkiä jostain tuolta avoimen oven ulottumattomista, aistin saapuvan voimakkaan, fyysisen, järjellä selittämättömän tunteen. Jokin tahtoo ottaa minut valtaansa.  Valittaen se laskeutuu päälleni. Alistaa minut alleen, tehden minut tahdottomaksi omasta ruumiistani.  Annan sen kaiken vain tulla, tapahtua. Toivoen, että se ottaisi minut kokonaan. Avaisi minut kuin lehden, joka aamulla luetaan. Avaisi kuin kypsän hedelmän, joka on ollut valmis poimittavaksi. Olen valmiina sille.  Nyt tiedän. Nyt tiedän mitä odotin. Nyt ymmärrän mitä olen ollut

Totuus on se, että mies on muukalainen naisille luodulla planeetalla. Ennen meillä oli täällä paratiisi jossa oli ruokaa, juomaa ja lihallisia iloja, jollaisista miehet eivät vielä tänäkään päivänä tiedä mitään. Mutta joku helvetin paholainen tuli ja kylvi kadotuksensiemenen paratiisiin peltoon ja tuosta siemenestä kasvoi melkein kuin nainen, mutta ulkoisesti hieman kuitenkin poikkeava. Naiset aikansa ihmeteltyään ilmestystä, eivät oikein keksineet mihin tuollaista otusta voisi käyttää, sillä älylliset lahjat ainakin naisen mittapuun mukaan, siltä tuntuivat puuttuvan kokonaa. Mutta kovan tutkinnan ja moninaisten kokeilujen jälkeen, jotakin hyvääkin tuosta otuksesta löytyi. Se näet osasi ajatella. Mutta jotenkin poikkeavaa oli sen ajatusmaailma naiseen verrattuna. Kun nainen ajatteli pään sisällä olevalla tippaleivällään, oli tällä raukalla vain yksi ainoa putki, jossa ajatus kulki edestakaisin. Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Sillä naisista se kaikkein viisain teki

Nainen tunsi sisällään asuvan tuskan selvemmin, kuin koskaan ennen. Tuntui kuin jokin myllertävä voima olisi raastanut sisintä, repien sen pala palalta yhä enemmän riekaleiksi. Kukaan ei vaivautunut vierelle. Kukaan ei tuntenut tarvetta kysyä mitä hänelle kuuluu? Miten hän pärjää?  Vaikka olisko se auttanut mitään.... Olisiko se tehnyt hänen oloaan sen turvallisemmaksi tai paremmaksi, onnellisemmaksi. Olisiko se saanut häntä muuttamaan mieltään? Sitä voi vain kysellä, arvuutella, ei kuitenkaan koskaan varmaksi tietää. Mutta se, ettei kukaan vaivautunut edes kysymään, hän oli päättänyt kostaa sen heille. Huomen aamuna, aamulla kukonlaulun aikaan, l öytyisi keittiön pöydältä hänen kirjoittamansa lappu. Juuri se lappu, johon olisi kirjoittanut hän, nainen, kaunis ja hylätty, kaltoin kohdeltu. Olisi vapisevin käsin kirjoittanut, vaalean punaiselle lapulle. Ja siinä lapussa, kuka sen sitten heistä ensimmäisenä löytääkin , lukisi vain, sanat, &

Nainen on hyvin rehellinen ja lainkuuliainen. Tai ainakin hän kovasti yrittää sitä olla. Kotona opetettiin, että valehtelu on pahasta ja väärin ei saa toista kohtaan tehdä. "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", oli äidillä ollut aina tapana sanoa. Käytti se sitä sanontaa edelleenkin. Nainen vaan tapasi äitiään nykyisin niin harvoin. Oikeastaan naisella on siitä kerrasta vieläkin kovin huono omatunto. Vaikka ei kai siinä mistään maailmaa mullistavasta tapauksesta voida puhua. Ja tuskin hän siitä tuomiolle olisi joutunut, jos aikoinaan kiinni olisi jäänyt. Mutta kuitenkin. Olihan se nyt kuitenkin väärin tekemistä. Ja kun kaikenlisäksi ei nainen sitä ole tähän päivään mennessä voinut unohtaa. Monta kertaa hän on miettinyt, josko asia vielä pitäisi käydä asianosaiselle tunnustamassa. Ei sitten olisi mitään vääriä tekoja omallatunnolla. Mutta luopunut hän nyt kuitenkin on tuosta ajatuksesta. Eihän hän mikään uskovainen nyt ku

Nainenkin on ollut lapsi. Hyvin hiljainen ja sulkeutunut lapsi. Kukaan ei koskaan tunnu uskovan sitä. On vaikea saada ketään uskomaan sitä, kun vertaa hänen nykyistä rohkeuttaan. Kukaan ei tunnu ymmärrtävän, miten ahdistavaa oli olla hiljainen ja pelokas. Vain hän itse tietää. Iltaisin nukkumaan mennessä hän kuvitteli huoneeseen toisen sängyn, sängylle siskon. "Siskon" kanssa tyttö sipisi pitkälle yöhön, kertoi salaisuuksiaan ja kuunteli kun sisko kertoi omia juttujaan. Joskus siskon kanssa livahdettiin vierekkäin, saman peiton alle. Lämmitettiin toisen palelevia varpaita, tai vaan hihiteltiin kylki kyljessä, kunnes uni otti valtaansa. Aamuisin häntä väsytti. Ja aamulla oli aina siskokin poissa. Ei hän päivällä kuvitellut siskoa. Ei uskaltanut. Joku olisi vielä käskenyt siskon pois. Olisi häätänyt tämän tytön elämästä. Silloin kerran, kun hän oli salaa kuunnellut. Äiti oli itku kurkussa sopertanut, miten ei halua sitä. Ei