Eipä tiennyt Liisa miltä tuntui nukahtaa äidin kainaloon. Miltä tuntui kuunnella isän lukemaa iltasatua, nukkumaan mennessä. Kuulla lausetta, ”Kauniita unia, rakastan sinua”. Liisan lapsuusmuistot koostuvat pelosta ja tuskasta, ikävästä ja kaipuusta.  Pelosta kun vanhemmat taas kerran tappelivat humalapäissään. Tuskasta, jota Liisa tunsi äidin puolesta, silloin kun isä päätti jälleen opettaa ”huoralle tapoja”. Ikävästä ja kaipuusta johonkin sellaiseen, jonka olemassa oloa hän vain joutui arvailemaan ja kuvittelemaan, pienessä lapsen mielessään.  Tänään siitä kaikesta on kulunut jo puoli elämää. Silti Liisa tuntee jälleen olevansa tuo pieni lapsi. Lapsi, joka iltaisin käpertyy vaatekaapin nurkkaan, piiloon pahalta maailmalta. Lapsi, joka kuuntelee pelosta vavisten aikuisten humalaisia ääniä olohuoneesta. Tänään Liisa taas vapisee. Liisa kuuntelee aikuisten ääniä ovenraosta. Liisa ei muista, että hänkin on aikuinen.  Ei Liisa oikein ymmärrä mitä tark