Piilossa

Eipä tiennyt Liisa miltä tuntui nukahtaa äidin kainaloon. Miltä tuntui kuunnella isän lukemaa iltasatua, nukkumaan mennessä.

Kuulla lausetta, ”Kauniita unia, rakastan sinua”.

Liisan lapsuusmuistot koostuvat pelosta ja tuskasta, ikävästä ja kaipuusta. 

Pelosta kun vanhemmat taas kerran tappelivat humalapäissään.

Tuskasta, jota Liisa tunsi äidin puolesta, silloin kun isä päätti jälleen opettaa ”huoralle tapoja”. Ikävästä ja kaipuusta johonkin sellaiseen, jonka olemassa oloa hän vain joutui arvailemaan ja kuvittelemaan, pienessä lapsen mielessään. 

Tänään siitä kaikesta on kulunut jo puoli elämää.

Silti Liisa tuntee jälleen olevansa tuo pieni lapsi.

Lapsi, joka iltaisin käpertyy vaatekaapin nurkkaan, piiloon pahalta maailmalta. Lapsi, joka kuuntelee pelosta vavisten aikuisten humalaisia ääniä olohuoneesta. Tänään Liisa taas vapisee.

Liisa kuuntelee aikuisten ääniä ovenraosta.

Liisa ei muista, että hänkin on aikuinen. 

Ei Liisa oikein ymmärrä mitä tarkoitti se, kun hoitaja kävi aamulla kertomassa, vanhempien kuolleen.

Tulipalo, oli hoitaja sanonut.

Olivat nukkuneet, vanhemmat. Tupakoineet sohvalla ja sammuneet humalassa. Eivät joutuneet kärsimään.

Ei Liisa oikein siltikään ymmärtänyt. Hoitaja oli sanonut, että he menevät sitten hautajaisiin.

Eikö hänen enää tarvinnut pelätä?

Olisiko hänellä nyt oikeus muuttaa omaan asuntoon? Saisiko hän oman polkupyörän ja poikaystävän? Kauniita vaatteita ja hienoja huonekaluja.

Entä koiran? Mustin tilalle, jota hän niin suuresti rakasti, mutta jota isä ei voinut sietää?

Enääkö isä ei upottaisi hänen kissanpentuaan kylpyammeeseen?

Eikä kivittäisi Mustia takapihalla ihan vaan siksi, ettei jaksanut krapulapäissään kuunnella sen haukkumista?

Olisiko Liisallakin tästä lähtien oikeus elää? 

Hoitaja sanoi kerran, että voidaan harkita, kykeneekö Liisa asumaan yksin. Sitten kun hän osoittaa paranemisen merkkejä.

Mutta ei Liisa tunne itseään yhtään kipeäksi.

Hänhän on ollut täällä vain isää ja äitiä piilossa, kuten silloin lapsena, vaatekomeron nurkassa.